Onpa siitä kulunut aikaa, kun on viimeksi tänne muotoiltu yhtään minkäänlaista tekstiä. Nyt taisi olla korkea aika...

Helinä täyttää huhtikuun alussa vuoden ja ennen tuota syntymäpäiväjuhlaa olisi ollut mahdollisuus käydä ensimmäisessä näyttelyssä. Helmikuun lopulla oli Torniossa ryhmänäyttely, johon me jo loppuneen ilmoittautumisajan jälkeen onnistuimme kuitenkin ilmoittautumaan.

Helmikuun puolessa välissä käytiin porukalla Teneriffalla vähän rentoutumassa rankan rupeaman jälkeen ja vähän talven katkaisu mielessä. Onnistuihan se sikäli, että pahimmat pakkaset oli juuri tuon viikon aikana, -40 ei ollut kumma luku ollenkahan. (tässä kohin muistin taas murrekirijotuksen ) Säästyttihin siis pakkasilta, ja rentoutuminenki onnistu, ei tienny päivistä mitähän, ei sitä että oliko keskiviikko, vaiko perijantai. Loma teki tehtävänäsä. Monessa mielessä. Ylimuoniossa meiltä jääty putket, talo oli suht kylymä jne. Ja tämmösten pikkuvikojen lisäksi koko sakki sairastu jonku sorttiseen lentsuhun. Nappula kuumeili viikon sisähän kolome kertaa ja minä alakuviikosta, heti kotiin tulon jäläkihin keviästi. Sitten ku kerkisin töihin mennä ja ollakki sielä pari päivää, niin keheveli heitti kuumehen 40 asteeseen ja olo kohtaki veltoksi. Lauantaiaamuna arvelin käyvä meijän tk:n päivystävän tohtorin puheilla, jos vaikka keuhkoja kuuntelis, ku oli aika kumma olo keuhkoissaki. Sairaanhoitaja Kati mitto CRP:n joka oliki sitten perjantain 81 nousahtanu 236. Kati ja Teemu-lääkäri hoitivat minua "teho"mallilla ja pukkasivat lopuksi ambulanssiin ja kohti rovaniemiä, keskussairaalaa. Matkalla nukuskelin ja kylyvin hiessä. Lepopulssi oli kuulemma koko ajan 110x/min. Kova oli vauhti. Päivystyksessä sitten otettiin yhtä ja toistaki kojetta, ja vielä keuhkokuvissa kävin, omilla jaloilla. Parin tunnin jälistä diagnoosi oli selevillä, lohkokeuhkokuume, vasemmalla alalohkossa, CRP oli kiivenny alle 4 tunnissa 320, leukkarit oli 24,5. Eli ihan oikiaa tulehusta yritti väsätä. Tuohon mennessä olin saanu Zinacef 1,5 g suoneen ja Tavanic-tabletteja suun kautta. Keuhkotautisten osastolle laitto minut ja piti 6 päivää. 5 päivän jälistä CRP oli tipahtanu jo 22 ja tohtori tykkäs, että ihmeparantuminen, keuhkokuvaki oli jo kohta yhtä ku ennen tautia. Mutta jos muuten näytti hyvältä tulokset ja kuvat, niin olotilapa oli jotaki aivan muuta. Voi herranjestas, ei voi ymmärtää miten matalaksi ihmisen kyky elämiseen tippuu ku heittävät tuommosella tauvilla. Torstain kotiutumisen jäläkehen monena päivänä oli niin palijon voimaa, että ku istu 10 minuuttia, tuntu että kuolema korijaa, piti päässä äkkiä makuulleen. Sitä jakso, mutta muuta ei. Nyt ku kotiutumisesta on kulunu 2 viikkoa, alkaa olla pääpuolessa ihan virkku olo, mutta jaloissa vieläki pehemeyttä. Ei vain jaksa. Kaikki kunto on hetkessä pois pyyhitty.

Niinpä siis Tornion matka omalla autolla kohti näyttelyä kääntyki siihen malliin, että mentiiki ambulanssilla Rovaniemehen ja iliman yhtään koiraa.

Tässon ollu vähän semmosia koiraootuksia nyt sitten viime syksystä lähtien ja net tuossa vähän jo niinku särkyki. Mutta ääneen voivottelu hyvän koiraystävän kanssa on, ku olis teheny tilauksen, jonka saa heti saman tien kotiovelle. Virpi onneton meni ja keksi, että kato hyvä ihiminen ulukomailta, vaikka ruottista sitä koiraa. Ja minä houkka näppäsin siinä jaarittelun lomassa kuukleen sanan Rottrobis, ainut ko. rodun kasvattaja, ja houkassa...sielä oli pentuja syntyny maaliskuun alussa, ja yks uros vailla ottajaa. Ihimettä kerrakseen! Lopetin puhelun lyhyehen ja aloin heikohkolla ruottin murtehella näpertää sähköpostiviestiä rotikkakasvattajalle. Vastaus tuliki aika pian takasin. Piti vähän perustella ja selevittää ja suosituksiaki pitäs saaha Onnin kasvattajalta, ja tiukalta tuntu peli. Ja näitten muutamien viime päivien aikana tuntuki siltä, että peli menetettiinki, mutta eilen illalla sitten tuli postia. Jos luvatahan hoitaa pevisa-tutkimukset kuntoon ja käyttää koira näyttelyssä, sekä tarjota mahollisimman aktiivinen elämä, niin heille sopii, että meille muutais joku Rottrobis-poika sieltä ruottin maalta. OHHHOH!!! Ja jippiii! On tätä ootettukki. Kyllä sitä ihiminen jäi niin palijon kaipaamaan tuommosta luppakorvasta mursua muistuttavaa elikkoa Onnin jäläkihin, että ei sitä tajunnu, ennen ku asiaa mietti ja tojella myönsi tämän kaipuun. Kyllä meille yks rottweileri pitää saaha, ja nyt näyttäis natsaavan. Täytyy vain oottaa, että huhtikuun loppu koittaa ja pennut tulee 8 viikon ikähän. Toisin, ku suomessa, luovutus on vasta sen ikäsenä. Olemme väijyssä ja ootamma hartahasti!

Ja loppuhun pari kuvaa Helinästä, joka mukava kyllä, näyttää aika kivalta pikku pystäriltä.