Hirvenpyynti 2010

Niin se alkoi hirvenmetsästys tänäkin vuonna, kuten muinakin vuosina. Ja normaaliin aikaan. Muualla paitsi suomen muutamassa pohjoisessa kunnassa, jossa hirven pyyntiin on päästy poikkeuksellisen aikaisin. Ovat kehuneet sen olevan hyvä homma. Mutta meidän seurueen kohalla se alotusaika oli se normaali. Tänä vuonna on kuitenkin vähän paremmin asiat sen suhteen, että lunta ei satanut 3. pyyntipäivänä, kuten männä vuonna. 28.9. sato lumet, eiväkkä ne sulanneet pois ennen ku seuraavana kesänä. (vaihoin tässä ajattelu- ja puhefonttia omaksi murteekseni ja aivan omaksi ilokseni) Ihan sopusissa keleissä on mettässä saatu juossa. Tais se ensimmäinen päivä sujua niinku viimeki vuonna, iliman saalista. Mutta sunnuntaina sitten tuli muutaki ku kilometrejä koiramiehelle ja sen tyvärelle (siis mulle) ja hiki. Eli 10 piikkinen kolli saatiin saaliiksi. Oli vähällä, että minä en sitä ampunu. Lauantai-illan pyynnin päätteksi nähtiinki karhu, elämäni ensmänen ja se oli iso. Ja mulla aivan suoraan sanottuan hirvitti seuraavana aamuna, ku piti siitä kohin lähtiä mettähän missä se karhu edellisenä iltana seisoa rojotti. Ei se auttanu, rohkia rotan syö, kivääri olalle ja koirat mukaan ja mettähän. Koko ajan minä toivon, ettei koirat alakas haukkua ja tunnin kohta sainki rauhassa taivaltaa isäukon perässä ennenku se alako, se pelekäämäni haukku. Oltiin kuitenki sen verran tultu etäämmäs siitä karhuhavaintopaikasta, että sain uskoteltua itelle, että ne koirat ei hauku karhua vaan hirviä. Piti kuitenki siihenki varautua, että se vois olla nalle tai se jostain siihen vois ilmestyä. Meijän ja varsinki minun onneksi se palijastu kuitenki hirveksi se haukun kohe. Mona länsilaika ja Sampo kotimainen karjalainen haukku oikein mukavasti taas, niinku tapana on, mutta haukun kohe oli jalakavaa mallia, eikä oikein alakanu oottelemaan meitä jalakamiehiä. Muutaman kilometrin rivakan haukulle siirtymämarssin jäläkeen päästiin otus näkemään vaaran rinteessä, mutta siitä se lähti melekin yhtä vauhikkaasti ku purkka tukasta, käyttökelvoton vertauskuva tässä, mutta käytän silti. Mulla oli hiki ja kuuma ja jano ja vaikka mitä, eikä jalakkaan ollu enään aivan iskussa. Join urheilujuomaa, jota olen suuressa viisauvessa alakanu raahaamaan mukanani heikotuskohtauksen varalta, mutta en silti kaikkia kehannu kurpassa, ku joku sano hilijasella äänellä mulle, että saatan vielä kärsiä janosta senki jäläkehen ja niin sitten söin Anni tyväreni ohojeitten mukahan vareksen marijoja, tai siis imeskelin ja pureskelin, mutten nielly. Ja helepotti se vähän. No matkahan taittu koirien haukun perässä ja viimein se alako olemaan aika paikalla pysyvää, päästihin tuulen suhteen sopivaan asemaan ja minä jäin oottamaan mättähälle, aukian laijalle sovittiin isän kans vielä ampumissuunnat, mihin ammun, ku otus tulee kohille. Tunti siinä sujahti, tai ei se sujahtanu, minä sihtailin ja irrottelin puserohon liimaantuneita hämähäkin rontteja, vaihoin asentoa, vastasin puhelimehen ja totesin, että akku loppu, kärsin kylymästä ja sen semmosta, vaikka mitä. Isä vaihto siinä paikkaa, se kuluki minun selän takaa parihin ottehesehen ja minä palelin taas. Sitten minä ajattelin, että ku tässä ei nyt tapahu kummempia ku koirat haukkuu, niin minäpä lämmittelen. Istuin mättähälle ja aloin heiluttaa käsiä ja jalakoja, leikin vähän rupellia käsillä ja nostelin jalakoja. Ja ennenku tajusin, että nyt jumppasin liian pitkähän huomasin, että koirat tuo hirviä lähemmäs ja minun ampumispaikalle. Palijahalla silimällä nähtynä näinki jo hirven ja hopussa sitten kiikarin takaa sitä kattomahan, no hirvi perskele! Puun takana, sarvipää. Mutta äläppä huoli, sehän lähti reippasti kävelemään kohti minun ampumispaikkaa ja sitä samaa vauhtia se meni jo ohikki siitä, enkä minä ollu kerenny mitähän tehä. Soholasin taas niinku pitääki, en kerenny ampua. Sitten tutkin jo, etten voi enähän ees ampua sitä, saattas tulla muutaki vahinkoa. Ja herra hirvi kääntyki yhtäkkiä minua kohti ja oli meijän välissä. Mietin, että minkähän tekisin, ettei kauhiasti "kehuttas" ja arvelin, että nousen ylös ja palijastan hirvelle itteni ja jos se kääntys takasi, niin isä saattais ampua sen. Viimeinen mahollisuus. Nousin ylös, eikä se hirvi sokia ollu, näki se minun tonttuasun ja tonttuilu ilimehen ja käänty, ja jo kohta laukaus kuulu, eikä toista. Menin paikanpäälle ja hirviherra oli siirtynyt taivaalliselle naurismaalle nauttimaan Diana-herkkujansa.

No, kehujapa tietenki, niinku arvata saattaa, niitä sitä tuli, miksen ampumu ja mitä helekatti nä teit ja ja ja...minä tunnustin reilusti, että näillä kyvyillä olisin saattanu jäähä iliman isää ja vielä iliman hirvenlihaaki. Minä en ammu ennenku mulla on hyvät saumat siihen. Elikko nylijettihin ja koiria kehuttihin. Hyvin ne koirat haukku. Sampohan on jo vanha ja varma tekijä, ja Monasta on tulossa hyvää vauhtia mahtava työkoira. Net pelaa niin hyvin yhteen tuolla mettässä, haukkutyöskentely ja liikkuminen on kyllä sujuvaa. Monalla on vielä oikein mukava, kuuluva ja vaativa haukku, se kuulu kirkolta kotia. Hyvät koirat ne ovat! Mona joka on tavallista ihimistäki viisaampi makoili hirven vieressä, vissiin sillä väsytti ja haki hirvestä vielä viimiset lämmön rippehet. Leukoja leppuutti sarven päällä ja silimät oli ummessa, mistä lie uneksinu?

Muut seurueen "pojat" tuli hakemaan hirviä ja taas kerran minua kehuttiin, ku sähäläsin ja jumppasin, hyvä ettei koko päivän homma karannu käsistä kokonaan...joopa joo, tästä kuullaan, mutta se kestetähän. Hirvi riisuttihin turkista ja nyt se on jo palasina ja valamistumassa hyvää vauhtia herkkumakkaraksi leivän päälle, joka sitä leipää enähän tänä pänä syö, en minä ainakaan. Olen Heikkiläläinen niin sanotusti, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Ai niin sen unohin kohta mainita, että Sampo on sairaslomalla. Se on joka syksy sen 10 päivää. Liekkö sairas vai laiskako vain? Taitaa se olla oikiasti sairas. Anaalirauhastulehus sillä taas on. Lääkekuuri päällä tietenki, ja sitä myötä sairasloma. Intoa sillä taas olis, mutta vielä ei pääse.

Mutta laitanpa jonkusen kuvan mettäreissuilta.

Helinä on harjotellu linnunpyyntiä ja se on ollu jo muutaman viikon mummolassa harjijotuksissa. Saalihin puolesta ei voi kauhiasti kehua, määrällisesti kyllä. Nimittäin Helinä on erittäin hyvä myyränpyytäjä. Mettässä ku vähänki väsy yllättää, niin Helinä heittäytyy myyränjahtiin. Sille kaikki heinän rapinat tietää saalista maan alla. Sitä on vähän moitittu tuota pyynti-intoa noita viiksiniekkoja kohtaan, mutta itteppä se Helinä kävi keväällä myyränpyynnin intensiivikurssin ja se on kasvattanu melekosen pyytökoiran. Siis kaikki sisaraukset Hemppua lukuunottamatta on saanu lintusaalista, paitsi meijän Hemppu. Mutta saalis ei koiraa pahenna, ainesta siinä jokatapauksessa on, ens vuonna hiirimäärät ei ole tätä luokkaa, niin Hemppuki joutaa kattoa yläilimohin.