Uutta blogia kirjoitetaan osoitteessa: http://www.koiramaenkoirat.blogspot.com/

Tervetuloa sinne lukemaan saman Koiramäen väen elämästä.

 

Aika kuluu, ja kirjoittaja ei muista päivittää blogiansa...niin tosiaankin, aika kuluu. Otto on nyt 14 viikkoa, eli 6 viikkoa sitten meille muutti Otto, joka oli pikkuinen ruttukuono, painoa 8,5 kg. Tänään tuo kuono on edelleen rutussa, mutta painoa on 19 kg, korkeutta enemmän, ku Helinällä eli lähemmäs 50 cm. En nyt ole just mitannut, mutta iso on koira.

Otto on harjoitellut minun kans naksuttimen käyttöä, ja tuntuuki että koira on "vireessä" vain silloin, ku naksu on mukana, muuten on vähän semmonen hälläväliä viilis. Mutta sillon, ku niks-naks on mukana, on Ottoki aivan eri poika, melekein ylypiäksi tunnen itteni. Nyt ollahan sitä kontaktia reenattu, pitkää mieltä, lupopumista, sivulle istumista, ja siinä eritoten oikeaan paikkaan istumista ja palkittu vain oikiasta paikasta. Taluttimessa vetämättä kävelyä..huskyn omistajan on jotenki mitta täys ja käsi venyny, sitä jatkuvaa vetämistä on nyt tullu riittävästi. Otosta tulee ei vetävä-koira. Toivottavasti! Nyt pitäs harkita tarkon, että mitä aletahan seuraavaksi reenata.

Eilen oltihin uistelukisoissa, meijän pikku veneellä, mutta siinä oltihin me ihimiset ja Otto. Merenkäynti oli kova, purkkihin nähen, sekä soutajan voimihin nähen, mutta Oton maailma oli mukava. Se nukku veneen pohjalla, oman peiton päällä. Välillä mietin, että outoaa ääntä kuuluu hankaimista, mutta se oliki Otto, joka kuorsas. Huh, mikä ääni. Sitten ku muut oli saanu kalaa, ja me vain käsivoimia ja rakkoja, niin jaettiin palakinnot, otettiin Ottoki mukaan. Se vain poika leikki pikkutyttöjen kanssa ja sen jäläkehen oli aivan rauhassa, makoili ja jurnotti välillä, mutta  ei sen maalima järkkyny mistään, ees kovaäänisestä. Hyvä se on poika olemassa.

Tällään tähän alle kuvan Otosta tänään, 14 viikon iässä, mukana on myös Pihka ja Oliver.

Sodankylä 14.5.2011 oli sitten Helinän ensimmäinen paikka, jossa virallisesti esiinnyttiin näytelmässä. Helinän kanssa on käyty muutaman kerran kerhossa harjoittelemassa ja siihen nähden olisi koiran olettanut esiintyvän reippaasti, mutta kuinkas kävi? Kun näyttelypaikalla oli muitakin haukkuvia koiria, kuin meidän Hemppu sai se Hempun mielen matalaksi. Siitä tuli oikia MIELENSÄ PAHOITTAJA, niin ku Tuomas Kyrön kirjasta...kyllä minä niin mieleni pahoitin...se oli aivan alamaissa ja H:n jälkeen oli mielensä pahoittaja myös narun toisessa päässä. Esiintymisestä vielä sen verran, että hyvin Hemmpu liikkui, ei siinä mitään, mutta se samanlainen draivi, mitä esim Piikkiksen esiintymisessä aina oli, jäi puuttumaan. Toki nyt oli ensimmäinen kerta esiintyä, ja muistelen Linan ekaa näyttelyä, niin samanlainen mielensä pahoittaja oli sielläkin...Nyt odotellaan parempaa turkkia Helinälle ja ennenkaikkea uutta turkkia, sillä Hempulla on pentukarva päällänsä...ja sehän on jo yli vuoden vanha.

Kirjoitan tähän Marjatta Pylvänäinen-Suorsan arvioinnin Helinästä: Keskikokoinen, pitkärunkoinen, hyväluustoinen, kevyt piirteinen pää, hyvät korvat, vaaleat silmät, kapea kuono, lyhyt alaleuka. Hyvä selkä. Pitkä lanne, korkeakaarinen häntä. Hyvä runko ja raajarakenne. Tasapainoiset liikkeet, kellanpunainen, vaihtaa karvaa. Suhtautuminen tuomariin: rodunomainen ja tulos siis JUN-H. Eli ei paljon juhlita! Edelleenkään. Mutta tähän ei leikkiä jätetä, vaan eteenpäin mennään. Mukana oli myös Sanni-sisko, joka sai niinikään H:n, sekä velipoika Riku, jolle tipahti ERI2. 

Itse mielensäpahoittaja, Helinä

Illalla oli kuitenkin kiva tulla kotiin ja leikkiä trampoliinissa.

Niin on Otto-poika ollut 4 viikkoa tässä meidän ilona. Talon tavat on hallussa. Koko muu lauma on hyväksynyt tulokkaan, jopa Oliver. Eilenkin kunniakkaasti antoi nuoren herran tulla viereensä makuualustalle makaamaan. Se on paljon hyväksytty Oliverilta se.

Ollaan käyty Oton kanssa koiratreeneissä vähän tutustumassa. Kotona on harjoiteltu naksuttimen kanssa kontaktia ja vähän muitakin juttuja. Oppivaiselta vaikuttaa. Eli tässä jos koira menee pilaan, se on ohjaajassa se vika. Pyritään siihen, että koira toimii...Toisinaan, kun muilla väsyttää, ja Otolla ei, järjestää Otto ohjelmanumeron nimeltä: tukka päästä, ja hampaat käyttöön. Se onki ärsyttävä ohjelma. Tänäänki aamusta oli muutaman tunnin ohjelma, joka sai kaikki ihmisoliot ärsyyntymään äärimmilleen...

Painoa oli 11 viikon iässä 12,6 kg ja huomenna on uusi puntaripäivä. Ja viikkoja siis 12. Ensi viikolla olisi ensimmäisten rokotusten aika, suomessa. Kerranhan Otto on rokotettu ruotsissa, mutta nyt aletaan suomen ohjelmaan.

Laitan tähän muutaman kuvan Otosta..

Otto 11 viikkoa

 

Otto 10 viikkoa

Oliver ja Otto mahtuvat samalle patjalle

 

 

 

Niin se maalima muuttuu, siinä missä mielikin. En aikonut enään rottweileriä ottaa, mutta niin kävi, että nyt meillä tepsuttaa 10 kg tassuja ja löysää nahkaa laattialla. Otto on muutanu talohon! Syksyllä se, siis viime syksynä, tosiaanki iski, koirakuume. Ei ollenkaan tavaton tauti meikäläisellä. Taitaa olla jo aika roonista mallia. Koirakuume. Mulla. Semmosen soutamisen ja huopaamisen seurauksena se taas mulijahti mieleen, koirakuume. Siinä ehti jo Sirpa hankkia koiran ja sen kans leuhkia, ja minä olin iliman. Koiraa. Tai olihan niitä, mutta niinku muka jotaki olin vailla. Koiraa. Mutta minkälaista? En tienny itekkään. Jotaki hain, enkä oikein sitä hakuintoa tievostanu itekkähän, mutta sillä lailla tietämättäni aivot teki työtä (ihmettä seki) ja pohti, että minkäsorttisen sessen hankkis. Sami syksyllä kerran vitsinä heitti, että varasin rotikan pennun. Hulluna vähän pijin. Ku oli sovittu, ettei enään. Rotikkaa. Meni kaks viikkoa, ennen ku se meni mulla aivan perille saakka, ja siitä se taas aktivoitu. Koirakuume. Ei se muuten, mitään koiraa ollu varannu, seku houkkas hullua. Mutta niin vain kipinä sytty, ku kerran epähuomiossa rotikkasivuja netistä selasin. Rottweiler. Siinä sitten vähän neuvoa piettiin ja tojettiin, että saattas tuo vain olla vielä aika oikia rotu...Kysäsin Eijalta, Onnin ja Taavin kasvattajalta luottaisko ne meille vielä koiran. Ja varausta kehiin. Kuitenki nyt talavella kävi niin, että syntyneestä pentuveesta ei meille sitten riittänykkähän. Oltiin vähän niinku taas nolla tilantehessa, ettei sitten juuri missähän tilanteessa.

Virpille sitten paapatin asiasta puhelimessa ja sitten se houkka sano, että kato ruottista...tässä sitä ollaan...Haettiin koira ruottista. Sundsvallista. Timråsta. Jennyltä ja Henrikiltä. Rottrobis -kennelistä. Otoksi sitä sanotahan. Lähes kaheksan pitkää viikkoa ehittihin sitä oottaa, ennenku se luovutuspäivä sitten koitti.

Mutta koitti se. Me ajettiin perjantaina ruottihin, sinne Sundsvalliin ja oltiin siellä hotellissa yötä. Lauantaina aamulla sitten herättiin varhain ja lähettihin kauppoihin toviksi, ku rehvit oli sovittu klo 10 Jennyn ja Henrikin luona. Käytiin kaupassa ja sitten mentiin. Ihmeen vähän jännitti, vaikka tiesin, ettei tällä minun murtehella enään kauppoja hierottas. Mutta Jenny oli jotenki niin helposti ymmärrettävä ihminen ja semmoinen lämminsyvämminen, että helposti siinä toimehen tulimma. Mutta annappa olla, ku Jenny puhu ruottia, niin en ymmärtäny sanakaana, vaikka kaikki kirjeenvaihot ole tähän asti hoitanu ruottiksi, mutta on se niin eri vaikia ymmärtää, ku sitä joku puhuu. No, hän puhu enklantia, samoin minä ja välillä sitten ruotsia vähän. Heti Jenny mulle Oton tyrkkäs syliin ja niin mentiin istumaan pöydän ääreen ja raatimaan. Tunnin verran diskuteerattiin, tavattiin Oton isoisä Bosse, jättikokoinen rottis, mutta ah, niin kiltti ja KOMEA! Annettiin koirasta rahat, saatiin paperit ja Jenny oli tehny hienon punaisen Royal Canin repun, jossa oli 2 pussia penturuokaa, antoi mukaan paperit ja passin. Sitten vähän ulkona otettiin kuvia, halattiin, hyvästeltiin, vähän tirautettiin kyyneliä ja lähettiin ajamaan kohti kotia, joka oli Otolle uusi.

Matkalla Otto nukku takapenkillä minun ja Annin välissä. Välillä sylissä ja vain kerran se itkas, lähön jälkeen. Mutta siihen se jäi. Pysähyttiin Uumajassa Pekan tykönä Jeppeä kattomassa ja syötiin hyvää grillievästä siellä, ja muutaman tunnin, ja Pekan Annille tekemän pilkin jälkeen lähettihin sitten ajamaan. Hemmetti, se matka oli sitten pitkä. Yöllä klo 02.30 oltihin sitten kotona.

Otto tapasi Oliverin yöllä, ja Oki jaloissa nukuin lattialla, Otto nukku kainalossa, eikä kertaakaan itkeny, eikä pissannu lattialle.

Siitä se lähti, meijän yhteinen elo. Tytöt on hyväksyny Oton ja Okikin, mutta välillä muistaa muistuttaa pikku-ukko kuolevaisuudesta, mutta vakavilta on vältytty. Okillaki taitaa vähän muisti pätkiä, ku ei jotenki jaksa meuhkata Oton olemassa olon takia. Aika kesysti suhtautuu.

Tästä linkistä löytyy Oton sukutaulu ym. tiedot. kennet.skk.se/hunddata/Hund_sok.aspx. Otto on siis rekisteröity ruotsin kennelliittoon, mutta tänään on postiin laitettu Oton paperit, jotta saisi myös suomalaisen rekisteröinnin. Sitä odotellaan.

Otto on aivan ihastuttava höpönassu. Sisäsiisti, melekein. Ja aivan upea luonne. Ei mikään tohottaja ja pää eellä joka paikkaan menossa, mutta tutkii rohkeasti paikat ja suhtautuu aika järkevästi asioihin. Leikkisä se kuiten on. Välillä juoksee semmosta rallia, ku tuommosella ruumilla nyt voi rallia juosta ja riepottaa leluja minkä kerkiää.

 

Rottrobis Amazing Bo, syntynyt 06.03.2011

Isä: Se Uch Gotlandica´s Explosion

emä: korad Rottrobis Nelly the Next

Molemmilla vanhemmilla on näyttelyistä siis sertejä...

www.rottrobis.net/ on Oton kasvattajan kotisivu, sieltä löytyy kuvia emästä ja isästä. Gotlandica´s kennelin kotisivu löytyy taas tästä osoitteesta www.kennelgotlandica.se/, josta löytyy kuvia Exitistä, Oton isästä.

 

Otto

Otto

 

Otto- maailman söpöin rottiksen pentu yllä, ja alla Otto vetää Helinää narussa.