Uutta blogia kirjoitetaan osoitteessa: http://www.koiramaenkoirat.blogspot.com/

Tervetuloa sinne lukemaan saman Koiramäen väen elämästä.

Aika kuluu, ja kirjoittaja ei muista päivittää blogiansa...niin tosiaankin, aika kuluu. Otto on nyt 14 viikkoa, eli 6 viikkoa sitten meille muutti Otto, joka oli pikkuinen ruttukuono, painoa 8,5 kg. Tänään tuo kuono on edelleen rutussa, mutta painoa on 19 kg, korkeutta enemmän, ku Helinällä eli lähemmäs 50 cm. En nyt ole just mitannut, mutta iso on koira.

Otto on harjoitellut minun kans naksuttimen käyttöä, ja tuntuuki että koira on "vireessä" vain silloin, ku naksu on mukana, muuten on vähän semmonen hälläväliä viilis. Mutta sillon, ku niks-naks on mukana, on Ottoki aivan eri poika, melekein ylypiäksi tunnen itteni. Nyt ollahan sitä kontaktia reenattu, pitkää mieltä, lupopumista, sivulle istumista, ja siinä eritoten oikeaan paikkaan istumista ja palkittu vain oikiasta paikasta. Taluttimessa vetämättä kävelyä..huskyn omistajan on jotenki mitta täys ja käsi venyny, sitä jatkuvaa vetämistä on nyt tullu riittävästi. Otosta tulee ei vetävä-koira. Toivottavasti! Nyt pitäs harkita tarkon, että mitä aletahan seuraavaksi reenata.

Eilen oltihin uistelukisoissa, meijän pikku veneellä, mutta siinä oltihin me ihimiset ja Otto. Merenkäynti oli kova, purkkihin nähen, sekä soutajan voimihin nähen, mutta Oton maailma oli mukava. Se nukku veneen pohjalla, oman peiton päällä. Välillä mietin, että outoaa ääntä kuuluu hankaimista, mutta se oliki Otto, joka kuorsas. Huh, mikä ääni. Sitten ku muut oli saanu kalaa, ja me vain käsivoimia ja rakkoja, niin jaettiin palakinnot, otettiin Ottoki mukaan. Se vain poika leikki pikkutyttöjen kanssa ja sen jäläkehen oli aivan rauhassa, makoili ja jurnotti välillä, mutta  ei sen maalima järkkyny mistään, ees kovaäänisestä. Hyvä se on poika olemassa.

Tällään tähän alle kuvan Otosta tänään, 14 viikon iässä, mukana on myös Pihka ja Oliver.

Sodankylä 14.5.2011 oli sitten Helinän ensimmäinen paikka, jossa virallisesti esiinnyttiin näytelmässä. Helinän kanssa on käyty muutaman kerran kerhossa harjoittelemassa ja siihen nähden olisi koiran olettanut esiintyvän reippaasti, mutta kuinkas kävi? Kun näyttelypaikalla oli muitakin haukkuvia koiria, kuin meidän Hemppu sai se Hempun mielen matalaksi. Siitä tuli oikia MIELENSÄ PAHOITTAJA, niin ku Tuomas Kyrön kirjasta...kyllä minä niin mieleni pahoitin...se oli aivan alamaissa ja H:n jälkeen oli mielensä pahoittaja myös narun toisessa päässä. Esiintymisestä vielä sen verran, että hyvin Hemmpu liikkui, ei siinä mitään, mutta se samanlainen draivi, mitä esim Piikkiksen esiintymisessä aina oli, jäi puuttumaan. Toki nyt oli ensimmäinen kerta esiintyä, ja muistelen Linan ekaa näyttelyä, niin samanlainen mielensä pahoittaja oli sielläkin...Nyt odotellaan parempaa turkkia Helinälle ja ennenkaikkea uutta turkkia, sillä Hempulla on pentukarva päällänsä...ja sehän on jo yli vuoden vanha.

Kirjoitan tähän Marjatta Pylvänäinen-Suorsan arvioinnin Helinästä: Keskikokoinen, pitkärunkoinen, hyväluustoinen, kevyt piirteinen pää, hyvät korvat, vaaleat silmät, kapea kuono, lyhyt alaleuka. Hyvä selkä. Pitkä lanne, korkeakaarinen häntä. Hyvä runko ja raajarakenne. Tasapainoiset liikkeet, kellanpunainen, vaihtaa karvaa. Suhtautuminen tuomariin: rodunomainen ja tulos siis JUN-H. Eli ei paljon juhlita! Edelleenkään. Mutta tähän ei leikkiä jätetä, vaan eteenpäin mennään. Mukana oli myös Sanni-sisko, joka sai niinikään H:n, sekä velipoika Riku, jolle tipahti ERI2. 

Itse mielensäpahoittaja, Helinä

Illalla oli kuitenkin kiva tulla kotiin ja leikkiä trampoliinissa.

Niin on Otto-poika ollut 4 viikkoa tässä meidän ilona. Talon tavat on hallussa. Koko muu lauma on hyväksynyt tulokkaan, jopa Oliver. Eilenkin kunniakkaasti antoi nuoren herran tulla viereensä makuualustalle makaamaan. Se on paljon hyväksytty Oliverilta se.

Ollaan käyty Oton kanssa koiratreeneissä vähän tutustumassa. Kotona on harjoiteltu naksuttimen kanssa kontaktia ja vähän muitakin juttuja. Oppivaiselta vaikuttaa. Eli tässä jos koira menee pilaan, se on ohjaajassa se vika. Pyritään siihen, että koira toimii...Toisinaan, kun muilla väsyttää, ja Otolla ei, järjestää Otto ohjelmanumeron nimeltä: tukka päästä, ja hampaat käyttöön. Se onki ärsyttävä ohjelma. Tänäänki aamusta oli muutaman tunnin ohjelma, joka sai kaikki ihmisoliot ärsyyntymään äärimmilleen...

Painoa oli 11 viikon iässä 12,6 kg ja huomenna on uusi puntaripäivä. Ja viikkoja siis 12. Ensi viikolla olisi ensimmäisten rokotusten aika, suomessa. Kerranhan Otto on rokotettu ruotsissa, mutta nyt aletaan suomen ohjelmaan.

Laitan tähän muutaman kuvan Otosta..

Otto 11 viikkoa

Otto 10 viikkoa

Oliver ja Otto mahtuvat samalle patjalle

Niin se maalima muuttuu, siinä missä mielikin. En aikonut enään rottweileriä ottaa, mutta niin kävi, että nyt meillä tepsuttaa 10 kg tassuja ja löysää nahkaa laattialla. Otto on muutanu talohon! Syksyllä se, siis viime syksynä, tosiaanki iski, koirakuume. Ei ollenkaan tavaton tauti meikäläisellä. Taitaa olla jo aika roonista mallia. Koirakuume. Mulla. Semmosen soutamisen ja huopaamisen seurauksena se taas mulijahti mieleen, koirakuume. Siinä ehti jo Sirpa hankkia koiran ja sen kans leuhkia, ja minä olin iliman. Koiraa. Tai olihan niitä, mutta niinku muka jotaki olin vailla. Koiraa. Mutta minkälaista? En tienny itekkään. Jotaki hain, enkä oikein sitä hakuintoa tievostanu itekkähän, mutta sillä lailla tietämättäni aivot teki työtä (ihmettä seki) ja pohti, että minkäsorttisen sessen hankkis. Sami syksyllä kerran vitsinä heitti, että varasin rotikan pennun. Hulluna vähän pijin. Ku oli sovittu, ettei enään. Rotikkaa. Meni kaks viikkoa, ennen ku se meni mulla aivan perille saakka, ja siitä se taas aktivoitu. Koirakuume. Ei se muuten, mitään koiraa ollu varannu, seku houkkas hullua. Mutta niin vain kipinä sytty, ku kerran epähuomiossa rotikkasivuja netistä selasin. Rottweiler. Siinä sitten vähän neuvoa piettiin ja tojettiin, että saattas tuo vain olla vielä aika oikia rotu...Kysäsin Eijalta, Onnin ja Taavin kasvattajalta luottaisko ne meille vielä koiran. Ja varausta kehiin. Kuitenki nyt talavella kävi niin, että syntyneestä pentuveesta ei meille sitten riittänykkähän. Oltiin vähän niinku taas nolla tilantehessa, ettei sitten juuri missähän tilanteessa.

Virpille sitten paapatin asiasta puhelimessa ja sitten se houkka sano, että kato ruottista...tässä sitä ollaan...Haettiin koira ruottista. Sundsvallista. Timråsta. Jennyltä ja Henrikiltä. Rottrobis -kennelistä. Otoksi sitä sanotahan. Lähes kaheksan pitkää viikkoa ehittihin sitä oottaa, ennenku se luovutuspäivä sitten koitti.

Mutta koitti se. Me ajettiin perjantaina ruottihin, sinne Sundsvalliin ja oltiin siellä hotellissa yötä. Lauantaina aamulla sitten herättiin varhain ja lähettihin kauppoihin toviksi, ku rehvit oli sovittu klo 10 Jennyn ja Henrikin luona. Käytiin kaupassa ja sitten mentiin. Ihmeen vähän jännitti, vaikka tiesin, ettei tällä minun murtehella enään kauppoja hierottas. Mutta Jenny oli jotenki niin helposti ymmärrettävä ihminen ja semmoinen lämminsyvämminen, että helposti siinä toimehen tulimma. Mutta annappa olla, ku Jenny puhu ruottia, niin en ymmärtäny sanakaana, vaikka kaikki kirjeenvaihot ole tähän asti hoitanu ruottiksi, mutta on se niin eri vaikia ymmärtää, ku sitä joku puhuu. No, hän puhu enklantia, samoin minä ja välillä sitten ruotsia vähän. Heti Jenny mulle Oton tyrkkäs syliin ja niin mentiin istumaan pöydän ääreen ja raatimaan. Tunnin verran diskuteerattiin, tavattiin Oton isoisä Bosse, jättikokoinen rottis, mutta ah, niin kiltti ja KOMEA! Annettiin koirasta rahat, saatiin paperit ja Jenny oli tehny hienon punaisen Royal Canin repun, jossa oli 2 pussia penturuokaa, antoi mukaan paperit ja passin. Sitten vähän ulkona otettiin kuvia, halattiin, hyvästeltiin, vähän tirautettiin kyyneliä ja lähettiin ajamaan kohti kotia, joka oli Otolle uusi.

Matkalla Otto nukku takapenkillä minun ja Annin välissä. Välillä sylissä ja vain kerran se itkas, lähön jälkeen. Mutta siihen se jäi. Pysähyttiin Uumajassa Pekan tykönä Jeppeä kattomassa ja syötiin hyvää grillievästä siellä, ja muutaman tunnin, ja Pekan Annille tekemän pilkin jälkeen lähettihin sitten ajamaan. Hemmetti, se matka oli sitten pitkä. Yöllä klo 02.30 oltihin sitten kotona.

Otto tapasi Oliverin yöllä, ja Oki jaloissa nukuin lattialla, Otto nukku kainalossa, eikä kertaakaan itkeny, eikä pissannu lattialle.

Siitä se lähti, meijän yhteinen elo. Tytöt on hyväksyny Oton ja Okikin, mutta välillä muistaa muistuttaa pikku-ukko kuolevaisuudesta, mutta vakavilta on vältytty. Okillaki taitaa vähän muisti pätkiä, ku ei jotenki jaksa meuhkata Oton olemassa olon takia. Aika kesysti suhtautuu.

Tästä linkistä löytyy Oton sukutaulu ym. tiedot. kennet.skk.se/hunddata/Hund_sok.aspx. Otto on siis rekisteröity ruotsin kennelliittoon, mutta tänään on postiin laitettu Oton paperit, jotta saisi myös suomalaisen rekisteröinnin. Sitä odotellaan.

Otto on aivan ihastuttava höpönassu. Sisäsiisti, melekein. Ja aivan upea luonne. Ei mikään tohottaja ja pää eellä joka paikkaan menossa, mutta tutkii rohkeasti paikat ja suhtautuu aika järkevästi asioihin. Leikkisä se kuiten on. Välillä juoksee semmosta rallia, ku tuommosella ruumilla nyt voi rallia juosta ja riepottaa leluja minkä kerkiää.

Rottrobis Amazing Bo, syntynyt 06.03.2011

Isä: Se Uch Gotlandica´s Explosion

emä: korad Rottrobis Nelly the Next

Molemmilla vanhemmilla on näyttelyistä siis sertejä...

www.rottrobis.net/ on Oton kasvattajan kotisivu, sieltä löytyy kuvia emästä ja isästä. Gotlandica´s kennelin kotisivu löytyy taas tästä osoitteesta www.kennelgotlandica.se/, josta löytyy kuvia Exitistä, Oton isästä.

Otto

Otto

Otto- maailman söpöin rottiksen pentu yllä, ja alla Otto vetää Helinää narussa.

Helinä, 1-vuotias.

Helinän ensimmäin vuosi pystykorvana tuli täyteen 4.4.2011. Syntymäpäivää Helinä vietti aurinkoisessa säässä. Herkkuja tuli Annin taholta, pullaa ja vaikka mitä hyvänä pitoa sai osakseen hän.

Jos vähän pitäisi koota ensimmäistä vuotta kasaan, niin mitä Helinästä voisi sanoa? Ja mitä mainittavaa jäi käteen?                                  

Päivä, jona Helinä sitten syntyi oli pääsiäinen, pääsiäissunnuntai. Ja siis 4.4.2011. Pentujen syntymää ootettiin monta päivää, koska mielestäni 63 päivää oli tullut jo aikoja sitten täyteen. (Nyt taas käännetään murre-osasto itään) Olin vähän niinku huolissahan jonku verran, ku ei se Linan edellinen synnytys, taikka paremminki sen jälkeinen elämä niin kasevaa ollu. Piti eläintohtorissa käyttää sitä, ku meinas niin huonoon kuntoon yllättäin mennä. Selevittihin kuitenki. Ja vähän tässä oli sitten niinku huoltaki mukana. Olin mittonu ruumiinlämpöä hyvissä ajoin, pitäny kirijaa, teheny Excelille taulukkoa lämmön edistyksestä ym. Pääsiäisen aika oli varattu siihen, että me (minä, Sami ja Anni) oltaisiin oltu koirien vahtina, aikuisemman väestön viettäissä tunturi pääsiäistä Tuntsalla. No, siinä ku pääsiäinen "vasotettiin" Linan porsimista, niin sitten kyllästyttiin sunnuntaina oottamahan ja päätettihin lähtiä Suomulle hiihtämähän. Auto oli käynnissä kartanolla ja minä tuumasin, että ka käympä kattomassa vielä kerran Linaa eteisessä, jossa sillä oli pesä tehtynä. Niin onnetonta, sillähän oliki yhtäkkiä pentu sielä selevästi tulossa. Ei muuta, ku hommat seis, ja valvonta tehtäviin. Niin se synty sitten Lina, mutta tais viimisenä syntyä, seuraavana yönä vasta. Kerkisin jo aatella, että jäinköhän iliman tyttöä, mutta niin tuo rauhallisessa tahissa niitä väänsi, että seuraavaksi yöksi säästi.

No, siitä se lähti...pennut kasvoit ja 7 viikkoinen Helinä sitten muutti meille yhtenä saiteisena toukokuun päivänä. Se nukku hiacen jalakatilassa, ei se moittinu mitään autoilusta. Penkin alla rojotti. Eihän se tieten palijon rojota tuommonen 2 kilonen rääpäle, mutta nukku kuiten. Ku sitten uuteen kotihin tuli tuo nappula, niin oli heti ku olis ollu ennenki täälä, vaikka tietenki helepotti se, että äitinsä oli ollukki, ja aikasemmat velipojat Hirmu ja Reiska. Tokkopa kuiten. Jos tuo nyt oliki heleppoa, niin ei kaikki ollu. Yöt se nappula touhotti, haukku ja puri käsiä. Ei tasaunu ollenkahan, oli ku mikäki villikko. Mahoton suorastahan. Aamusta ku lähin ajamaan päiväksi saan kilometrin päähän (melekehen) niin käytin Hempun ja Okin lenkillä, että vähän väsähtäis, niin tuo onneton pässinpää, istu ku pataässä keskellä tietä, ei liiku, ei änähä, tuijottaa vain, ja on itte ylijumala...oli siinä hankaluutta.

Kerranhan se meinas henkensä heittää aivan pikkunappulana kans seki tapahtu, ku oli kova ripuli, ja oksensiki tuo onneton. Ja niin oli heikossa jamassa, että olin varma, että lyhyveksi jäi Hempun elämä. Eläintohtorissa piti silläki käyvä. No, loppu hyvin ja kaikki hvyin, eli Hemppu selevis. Mutta ei menny montaa päivää, ku se jo jäi pannuhuoneeseen päiväksi, tosi monta tuntia se siellä yksin oli. Pimijässä, lämpimässä, iliman vettä iliman ruokaa ja tosissaanki ainaki 10 tuntia. Mutta ei se onneton valittu siitäkään, heilutti häntää ja touhotti...Kova on ollu elämä pienellä Hempulla.

Ensmänen syksy oli onnekas pienelle touhukkaalle pystärille. Myyriä oli vaikka naapurin koiralle jakaa...joka paikassa. Mettässä Hemppu touhotti ku aika koira koskaki...ei pyyhkiny kenkiä...tuli ja meni ja haukku ja vaikka mitä, mutta ku väsy tuli, niin sehän alako tyttö pyytelemään hiiriä. Niitten takia ei tarvinu pahemmin juoksennella, paikallista hakua maan pinnan alapuolelle...

Näinhän se syksy sujahti. Helinä on eläny Pihka-huskyn kanssa elämäänsä tiiviissä sympioosissa. Tykkäävät tyttäret toisistaan. Nukkuvat kylyki kylijessä. Samasta kopista joskus viileinä aamuina nousevat. Olokkarin matolla nukutaan vierekkäin. Kerran on vain tarttenu ottaa yhteen, sillonki vain keviästi...mutta Helinä oli ärhäkämpi. Ku Pihkan sain pois, niin tuo ärripurri yritti tulla perään ja kurittaa reilusti isompaansa. Pihalla on monesti tiukat neuvonpivot luista. Kumpiki tytöistä kattoo samalta etäisyyveltä ja molemmat yrittää puolustaa oma näkemystään luun omistajasta...kerranki menin kurkkimaan ja puhuin vahingossa jotaki, jollonka Hemppu kurkkas minua ja samassa iski Pihka, ja luu oli vaihtanu reilusti toisen reviirille ja pikku-Kääpä jäi iliman. Hemppu on muuten KÄÄPÄ. Se on vähän niinku kääpiö ja semmonen pikkunen peikko, niin se on KÄÄPÄ-PÄÄPÄ. Ja tietää tuo jo nimensäki, Kääpän.

Minun mielestä Hemppu on kaunis, se on aivan pystärin ihanne tyttö nro 1. En tiä, onko taas vain omasta mielestä, toivottavasti muittenki, ja varsinki tuomareitten. Sitten joskus. Kesän aikana olis tarkotus käyvä näyttelyssä, ainaki kerran ja oikiastaan mahollisimman usiasti. Syksylle sitten olis tavotteena LINT-avo luokkaan osallistuminen. Ja siitä toivottavasti lähettäs aikanaan kohti VOI-luokkaa, kuten äiti ja mummoki on eenneet.

Hemppu on muuten varsinainen kusipukki. Ei vähääkään sisäsiisti, vaikka on muka tehty vaikka ja mitä. Väkivaltaa en ole käyttänyt tällä kurssiluontoisella kusetus hommelilla. En tiiä, tekikö 1-vuotis päivä koirasta Koiran, vaiko mitä...mutta nyt on selevästi harvemmin tullu lammikoita laattialle, Hempun toimesta. Vissiinkö viikon aikana yks, eikä enempää...ihmeellistä. Toiset oppii aivan salaman nopiasti, mutta Hempulle tuntuu olevan vaikiata. Saa nähä, mitä meijän uus ruottin tulokas sanoo pissa-asioista. Onkohan yhtä näppärä oppimaan, ku Onni vainaja oli. Ei tainnu tuo Oswald pissata ikinä sisälle, ei etes pentuna. Ihimettä, mutta niin vain oli. Nyt sitten nähään, ku huhtikuun loppu tuo meille Rottrobis-kennelistä uuven rottiksen...oijoi, että pitää oottaa jännässä sitäki. Varmahan tytöt tykkää, ku tulee uus jönssi taloon. Vaikkei niistä kumpikahan ole koskahan ees Onnia nähäneet, onpahan musta yllätys, ku semmosen tänne völijäämmä. Monelle muullekki taitaa tulla yllätyksenä...:0)

Ja tähän sitten paiskaan muutaman kuvan Helinästä, tältä keväältä.

Helinä 1 vuotta.

Anni, Pihka ja Helinä

Vauhtitassun Pihka

Vauhtitassun Pihka, vauhtihiihdon jäljiltä.

Hippa ja hiki, hiihdon jälkeen.

Pihkalla on niin pitkä kieli, että juostessa kastuu koko kuono, korvia myöten.

Pihka jäähyllä

Onpa siitä kulunut aikaa, kun on viimeksi tänne muotoiltu yhtään minkäänlaista tekstiä. Nyt taisi olla korkea aika...

Helinä täyttää huhtikuun alussa vuoden ja ennen tuota syntymäpäiväjuhlaa olisi ollut mahdollisuus käydä ensimmäisessä näyttelyssä. Helmikuun lopulla oli Torniossa ryhmänäyttely, johon me jo loppuneen ilmoittautumisajan jälkeen onnistuimme kuitenkin ilmoittautumaan.

Helmikuun puolessa välissä käytiin porukalla Teneriffalla vähän rentoutumassa rankan rupeaman jälkeen ja vähän talven katkaisu mielessä. Onnistuihan se sikäli, että pahimmat pakkaset oli juuri tuon viikon aikana, -40 ei ollut kumma luku ollenkahan. (tässä kohin muistin taas murrekirijotuksen ) Säästyttihin siis pakkasilta, ja rentoutuminenki onnistu, ei tienny päivistä mitähän, ei sitä että oliko keskiviikko, vaiko perijantai. Loma teki tehtävänäsä. Monessa mielessä. Ylimuoniossa meiltä jääty putket, talo oli suht kylymä jne. Ja tämmösten pikkuvikojen lisäksi koko sakki sairastu jonku sorttiseen lentsuhun. Nappula kuumeili viikon sisähän kolome kertaa ja minä alakuviikosta, heti kotiin tulon jäläkihin keviästi. Sitten ku kerkisin töihin mennä ja ollakki sielä pari päivää, niin keheveli heitti kuumehen 40 asteeseen ja olo kohtaki veltoksi. Lauantaiaamuna arvelin käyvä meijän tk:n päivystävän tohtorin puheilla, jos vaikka keuhkoja kuuntelis, ku oli aika kumma olo keuhkoissaki. Sairaanhoitaja Kati mitto CRP:n joka oliki sitten perjantain 81 nousahtanu 236. Kati ja Teemu-lääkäri hoitivat minua "teho"mallilla ja pukkasivat lopuksi ambulanssiin ja kohti rovaniemiä, keskussairaalaa. Matkalla nukuskelin ja kylyvin hiessä. Lepopulssi oli kuulemma koko ajan 110x/min. Kova oli vauhti. Päivystyksessä sitten otettiin yhtä ja toistaki kojetta, ja vielä keuhkokuvissa kävin, omilla jaloilla. Parin tunnin jälistä diagnoosi oli selevillä, lohkokeuhkokuume, vasemmalla alalohkossa, CRP oli kiivenny alle 4 tunnissa 320, leukkarit oli 24,5. Eli ihan oikiaa tulehusta yritti väsätä. Tuohon mennessä olin saanu Zinacef 1,5 g suoneen ja Tavanic-tabletteja suun kautta. Keuhkotautisten osastolle laitto minut ja piti 6 päivää. 5 päivän jälistä CRP oli tipahtanu jo 22 ja tohtori tykkäs, että ihmeparantuminen, keuhkokuvaki oli jo kohta yhtä ku ennen tautia. Mutta jos muuten näytti hyvältä tulokset ja kuvat, niin olotilapa oli jotaki aivan muuta. Voi herranjestas, ei voi ymmärtää miten matalaksi ihmisen kyky elämiseen tippuu ku heittävät tuommosella tauvilla. Torstain kotiutumisen jäläkehen monena päivänä oli niin palijon voimaa, että ku istu 10 minuuttia, tuntu että kuolema korijaa, piti päässä äkkiä makuulleen. Sitä jakso, mutta muuta ei. Nyt ku kotiutumisesta on kulunu 2 viikkoa, alkaa olla pääpuolessa ihan virkku olo, mutta jaloissa vieläki pehemeyttä. Ei vain jaksa. Kaikki kunto on hetkessä pois pyyhitty.

Niinpä siis Tornion matka omalla autolla kohti näyttelyä kääntyki siihen malliin, että mentiiki ambulanssilla Rovaniemehen ja iliman yhtään koiraa.

Tässon ollu vähän semmosia koiraootuksia nyt sitten viime syksystä lähtien ja net tuossa vähän jo niinku särkyki. Mutta ääneen voivottelu hyvän koiraystävän kanssa on, ku olis teheny tilauksen, jonka saa heti saman tien kotiovelle. Virpi onneton meni ja keksi, että kato hyvä ihiminen ulukomailta, vaikka ruottista sitä koiraa. Ja minä houkka näppäsin siinä jaarittelun lomassa kuukleen sanan Rottrobis, ainut ko. rodun kasvattaja, ja houkassa...sielä oli pentuja syntyny maaliskuun alussa, ja yks uros vailla ottajaa. Ihimettä kerrakseen! Lopetin puhelun lyhyehen ja aloin heikohkolla ruottin murtehella näpertää sähköpostiviestiä rotikkakasvattajalle. Vastaus tuliki aika pian takasin. Piti vähän perustella ja selevittää ja suosituksiaki pitäs saaha Onnin kasvattajalta, ja tiukalta tuntu peli. Ja näitten muutamien viime päivien aikana tuntuki siltä, että peli menetettiinki, mutta eilen illalla sitten tuli postia. Jos luvatahan hoitaa pevisa-tutkimukset kuntoon ja käyttää koira näyttelyssä, sekä tarjota mahollisimman aktiivinen elämä, niin heille sopii, että meille muutais joku Rottrobis-poika sieltä ruottin maalta. OHHHOH!!! Ja jippiii! On tätä ootettukki. Kyllä sitä ihiminen jäi niin palijon kaipaamaan tuommosta luppakorvasta mursua muistuttavaa elikkoa Onnin jäläkihin, että ei sitä tajunnu, ennen ku asiaa mietti ja tojella myönsi tämän kaipuun. Kyllä meille yks rottweileri pitää saaha, ja nyt näyttäis natsaavan. Täytyy vain oottaa, että huhtikuun loppu koittaa ja pennut tulee 8 viikon ikähän. Toisin, ku suomessa, luovutus on vasta sen ikäsenä. Olemme väijyssä ja ootamma hartahasti!

Ja loppuhun pari kuvaa Helinästä, joka mukava kyllä, näyttää aika kivalta pikku pystäriltä.

Tänään oli sitten se raskas päivä, johon liittyi raskas päätös, oli luovuttava rakkaasta ystävästä. Piikkis on tänään päässyt koirien taivaaseen. Ikää ehti tähän päivään mennessä kertyä tasan 13,5 vuotta.

Piikkis oli vielä alkukesästä tosi pirteässä kunnossa, mutta syksyllä alkoi silmään tulla ongelmia, joka oli alunperin tulehduksen kaltaista muutosta, mutta en tiedä, mistä loppujen lopuksi olikaan kysymys. Ja samaan aikaan alkoi päähän kasvaa säännöllisesti semmoisia syylä-kasvaimia, jotka irtosivat välillä ja sen jälkeen niistä vuoti verta. Nämä syylät paikallistuivat samalle puolelle, kuin missä silmäkin oli huonomman näköinen, eli oikealle. Jotain huononlaatuista siis jossain lie ollut. Aika äkkiä koiralta meni täysin näkö, se ei nähnyt enään seiniä, ovista se ei mahtunut sisään, ilman törmäämistä karmiin. Ulkoa oli vaikea osata sisälle ja viimeisen viikon aikana se onkin jäänyt pihalle pyörimään. Lisäksi vielä semmoinen hermostuminen, kun ei ole löytänyt ovea, se alkoi huutamaan hermostuneena ja tepisemään paikoillaan.

Nyt sitten tehtiin ratkaisu ja Piikkis käytettiin aamulla Hetan eläinlääkärin luona ja hän teki viimeisen matkansa.

Onneksi tätä on osattu ennakoida ja hauta on ollut valmiina, joten se ei tuottanut routamaassa ongelmia. Nyt mummukan haudalla on kynttilä ja yksi ruusu kimpusta, jonka sain ystävältäni valmistuessani sairaanhoitajaksi.

Paljon jäi rakkaita muistoja tuosta ikinuoresta, elämäni toisesta tai ensimmäisestä huskystä. Peace eli Piikkis ja Love tulivat yhtäaikaa meille, kaksoissiskot, yli 13 vuotta sitten. Love oli herttainen, kiltti ja lempeä, Piikkis taas melkein kaikkea muuta, mutta ihmisten seurassa oikea herrasmies,jos olisi poika ollut. Mutta rakkaita olivat nämä elämäni ensimmäiset huskyt. Nyt ne ovat vierekkäin mullan alla. Rauha heidänkin sieluluilleen, samoin Onnille, joka hänkin samalla tantereella lepää. Kesällä laitan kukkia koko sakille kasvamaan. Paljon kiitoksia kuluneista vuosista Silli-Liisalle. 

Niin se tuli Okistakin sairaanhoitaja päivän kurssilla. Minun sairaanhoitajan opiskelija urani viimeinen teoria päivä oli perjantaina ja seurakseni otin Oliverin. Oki oli jäänyt Samin ja Annin jäljiltä ja omasta tahdostaan mummolaan ja nyt sitten koira piti saada kotiin kanssani, otin koiran mukahan kouluun siis. Oki kävi puhuttelemassa kaikki kouluun tulijat ja siellä olijat, sekä tietysti opettajan Koskelan Mirjan. Ja kun kierros oli käyty ja keittiön nyyttikesti tarjoilun olemassa olo reagoitu laittoi Oki nukkumaan vilttinsä päälle lattialle selkäni taakse. Siellä se kölli ja nukku, niinku kotonansa, rentona kunnon lepoasennossa. Välitunnilla sitä käytti pissalla minun lisäkseni Jari, joka epäili ettei koira todellakaan osaa kiertää aurausviittoja, osaa se, jos haluaa, mutta Oki ei halua. Ja tunnit jatkui ja Oki veteli sikeitä, välillä se kävi kattomassa opettajaa ja huuteli "huhuu!!" ja käveli luokan ympäri, Jarista se tykkäs selevästikki. Ja sitten aikanaan ku päivä päättyi oli Okin päivä sairaanhoitaja opiskelijana ohi ja hän sai sen kaiken opin, mitä me olimme jankanneet vuositolokulla. Melekin ku kirijekurssi...Sitten me lähettiin kotiin, viimisen kerran tuon koulun tiimoilta ja teoria tunneilta. Ei tämä silti tähän vielä loppunu, mutta teorian osalta kuitenkin.

Kotona Oki sitten huomaski, että Pihkalla on juoksu ja se on nyt ihan rakastanu siihen. Juoksi nuori varsa pitkin pihoja Pihkan perässä, mutta korville tuli, loppujen lopuksi. Vanha käpy vain väsytti ittensä, ku jahtas Pihkaa tunnin kaks pihalla. Höperö. Helinän kans sitten käytiin järven takana papan tykönä, jossa oli taas perinteiset makkaratarjoilut. Helinä esitteli tempun nimeltä -minä olen kissa. Eli kiipeili sohvan selkänojalla, tasapainoili ja yritti astua kukkapurkkiin ja vaikka mitä hullua, ja yhtäkkiä tuli uni. Kieli melkein jäi ulos suusta, kun uni tempas. Höperö koira se hänkin on.

No, tässä nyt sitten tasapainoillaan olemisen ja olemisen välimaastossa. Eli opetellaan kotona olemista. Purkasin matkalaukkuni tänään, mitä en ole tehnyt yli kolmeen vuoteen...

Niin se alkoi hirvenmetsästys tänäkin vuonna, kuten muinakin vuosina. Ja normaaliin aikaan. Muualla paitsi suomen muutamassa pohjoisessa kunnassa, jossa hirven pyyntiin on päästy poikkeuksellisen aikaisin. Ovat kehuneet sen olevan hyvä homma. Mutta meidän seurueen kohalla se alotusaika oli se normaali. Tänä vuonna on kuitenkin vähän paremmin asiat sen suhteen, että lunta ei satanut 3. pyyntipäivänä, kuten männä vuonna. 28.9. sato lumet, eiväkkä ne sulanneet pois ennen ku seuraavana kesänä. (vaihoin tässä ajattelu- ja puhefonttia omaksi murteekseni ja aivan omaksi ilokseni) Ihan sopusissa keleissä on mettässä saatu juossa. Tais se ensimmäinen päivä sujua niinku viimeki vuonna, iliman saalista. Mutta sunnuntaina sitten tuli muutaki ku kilometrejä koiramiehelle ja sen tyvärelle (siis mulle) ja hiki. Eli 10 piikkinen kolli saatiin saaliiksi. Oli vähällä, että minä en sitä ampunu. Lauantai-illan pyynnin päätteksi nähtiinki karhu, elämäni ensmänen ja se oli iso. Ja mulla aivan suoraan sanottuan hirvitti seuraavana aamuna, ku piti siitä kohin lähtiä mettähän missä se karhu edellisenä iltana seisoa rojotti. Ei se auttanu, rohkia rotan syö, kivääri olalle ja koirat mukaan ja mettähän. Koko ajan minä toivon, ettei koirat alakas haukkua ja tunnin kohta sainki rauhassa taivaltaa isäukon perässä ennenku se alako, se pelekäämäni haukku. Oltiin kuitenki sen verran tultu etäämmäs siitä karhuhavaintopaikasta, että sain uskoteltua itelle, että ne koirat ei hauku karhua vaan hirviä. Piti kuitenki siihenki varautua, että se vois olla nalle tai se jostain siihen vois ilmestyä. Meijän ja varsinki minun onneksi se palijastu kuitenki hirveksi se haukun kohe. Mona länsilaika ja Sampo kotimainen karjalainen haukku oikein mukavasti taas, niinku tapana on, mutta haukun kohe oli jalakavaa mallia, eikä oikein alakanu oottelemaan meitä jalakamiehiä. Muutaman kilometrin rivakan haukulle siirtymämarssin jäläkeen päästiin otus näkemään vaaran rinteessä, mutta siitä se lähti melekin yhtä vauhikkaasti ku purkka tukasta, käyttökelvoton vertauskuva tässä, mutta käytän silti. Mulla oli hiki ja kuuma ja jano ja vaikka mitä, eikä jalakkaan ollu enään aivan iskussa. Join urheilujuomaa, jota olen suuressa viisauvessa alakanu raahaamaan mukanani heikotuskohtauksen varalta, mutta en silti kaikkia kehannu kurpassa, ku joku sano hilijasella äänellä mulle, että saatan vielä kärsiä janosta senki jäläkehen ja niin sitten söin Anni tyväreni ohojeitten mukahan vareksen marijoja, tai siis imeskelin ja pureskelin, mutten nielly. Ja helepotti se vähän. No matkahan taittu koirien haukun perässä ja viimein se alako olemaan aika paikalla pysyvää, päästihin tuulen suhteen sopivaan asemaan ja minä jäin oottamaan mättähälle, aukian laijalle sovittiin isän kans vielä ampumissuunnat, mihin ammun, ku otus tulee kohille. Tunti siinä sujahti, tai ei se sujahtanu, minä sihtailin ja irrottelin puserohon liimaantuneita hämähäkin rontteja, vaihoin asentoa, vastasin puhelimehen ja totesin, että akku loppu, kärsin kylymästä ja sen semmosta, vaikka mitä. Isä vaihto siinä paikkaa, se kuluki minun selän takaa parihin ottehesehen ja minä palelin taas. Sitten minä ajattelin, että ku tässä ei nyt tapahu kummempia ku koirat haukkuu, niin minäpä lämmittelen. Istuin mättähälle ja aloin heiluttaa käsiä ja jalakoja, leikin vähän rupellia käsillä ja nostelin jalakoja. Ja ennenku tajusin, että nyt jumppasin liian pitkähän huomasin, että koirat tuo hirviä lähemmäs ja minun ampumispaikalle. Palijahalla silimällä nähtynä näinki jo hirven ja hopussa sitten kiikarin takaa sitä kattomahan, no hirvi perskele! Puun takana, sarvipää. Mutta äläppä huoli, sehän lähti reippasti kävelemään kohti minun ampumispaikkaa ja sitä samaa vauhtia se meni jo ohikki siitä, enkä minä ollu kerenny mitähän tehä. Soholasin taas niinku pitääki, en kerenny ampua. Sitten tutkin jo, etten voi enähän ees ampua sitä, saattas tulla muutaki vahinkoa. Ja herra hirvi kääntyki yhtäkkiä minua kohti ja oli meijän välissä. Mietin, että minkähän tekisin, ettei kauhiasti "kehuttas" ja arvelin, että nousen ylös ja palijastan hirvelle itteni ja jos se kääntys takasi, niin isä saattais ampua sen. Viimeinen mahollisuus. Nousin ylös, eikä se hirvi sokia ollu, näki se minun tonttuasun ja tonttuilu ilimehen ja käänty, ja jo kohta laukaus kuulu, eikä toista. Menin paikanpäälle ja hirviherra oli siirtynyt taivaalliselle naurismaalle nauttimaan Diana-herkkujansa.

No, kehujapa tietenki, niinku arvata saattaa, niitä sitä tuli, miksen ampumu ja mitä helekatti nä teit ja ja ja...minä tunnustin reilusti, että näillä kyvyillä olisin saattanu jäähä iliman isää ja vielä iliman hirvenlihaaki. Minä en ammu ennenku mulla on hyvät saumat siihen. Elikko nylijettihin ja koiria kehuttihin. Hyvin ne koirat haukku. Sampohan on jo vanha ja varma tekijä, ja Monasta on tulossa hyvää vauhtia mahtava työkoira. Net pelaa niin hyvin yhteen tuolla mettässä, haukkutyöskentely ja liikkuminen on kyllä sujuvaa. Monalla on vielä oikein mukava, kuuluva ja vaativa haukku, se kuulu kirkolta kotia. Hyvät koirat ne ovat! Mona joka on tavallista ihimistäki viisaampi makoili hirven vieressä, vissiin sillä väsytti ja haki hirvestä vielä viimiset lämmön rippehet. Leukoja leppuutti sarven päällä ja silimät oli ummessa, mistä lie uneksinu?

Muut seurueen "pojat" tuli hakemaan hirviä ja taas kerran minua kehuttiin, ku sähäläsin ja jumppasin, hyvä ettei koko päivän homma karannu käsistä kokonaan...joopa joo, tästä kuullaan, mutta se kestetähän. Hirvi riisuttihin turkista ja nyt se on jo palasina ja valamistumassa hyvää vauhtia herkkumakkaraksi leivän päälle, joka sitä leipää enähän tänä pänä syö, en minä ainakaan. Olen Heikkiläläinen niin sanotusti, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Ai niin sen unohin kohta mainita, että Sampo on sairaslomalla. Se on joka syksy sen 10 päivää. Liekkö sairas vai laiskako vain? Taitaa se olla oikiasti sairas. Anaalirauhastulehus sillä taas on. Lääkekuuri päällä tietenki, ja sitä myötä sairasloma. Intoa sillä taas olis, mutta vielä ei pääse.

Mutta laitanpa jonkusen kuvan mettäreissuilta.

Helinä on harjotellu linnunpyyntiä ja se on ollu jo muutaman viikon mummolassa harjijotuksissa. Saalihin puolesta ei voi kauhiasti kehua, määrällisesti kyllä. Nimittäin Helinä on erittäin hyvä myyränpyytäjä. Mettässä ku vähänki väsy yllättää, niin Helinä heittäytyy myyränjahtiin. Sille kaikki heinän rapinat tietää saalista maan alla. Sitä on vähän moitittu tuota pyynti-intoa noita viiksiniekkoja kohtaan, mutta itteppä se Helinä kävi keväällä myyränpyynnin intensiivikurssin ja se on kasvattanu melekosen pyytökoiran. Siis kaikki sisaraukset Hemppua lukuunottamatta on saanu lintusaalista, paitsi meijän Hemppu. Mutta saalis ei koiraa pahenna, ainesta siinä jokatapauksessa on, ens vuonna hiirimäärät ei ole tätä luokkaa, niin Hemppuki joutaa kattoa yläilimohin.

Mona lepää pitkän päivän päätteeksi.

Sampo ei ole niin tarkka levon suhteen, virtaa vielä löytyis.

Mona lepää hirven kainalossa.

Karhuherran kaivannaiset, kuntat irrotettu maasta, marijoja ja ampiais- tai mikälie hörhelö pesän kenno.

komia kanto, jossa lukusia peikonnokkia kasvamassa vaikko joku sienilajisto kyseessä.

"Tepi" ja Topi kovalla. Tepi=Pyssynivan Vekku. Aamun alotus.